To live, to live, to live!

Issue 4/2001 | Archives online, Fiction, poetry

From Kaukainen puutarha (‘A distant garden’, WSOY, 1924). Introductions by Vesa Mauriala and Leena Krohn

Flowering earth

The earth’s spilling out purple lilac clusters,
a rime of white rowan flowers,
constellations of red catch fly.
Crazy seas of blue, yellow and white flowers
ripple across the meadows.
And the smell!
More seductive than sacred incense!
The heathen smell of the earth’s skin –
hot and quivering, making you mad drunk!

To live, to live, to live!
Living the high moment of life with a rage,
petals wide open,
blossoming beautifully,
raving at your scent, at the sun –
living tipsily, the whole way!

So what if death’s coming!
or this wondrous multicolour’s
withering down to the earth?
Once at least there’s been a blossoming!
The sun – sky’s
mighty and burning love – has shone
straight into the flower heart,
down to the tremulous ovule of being!

Kukkiva maa

Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja.
pihlajain valkeata kukkahärmää.
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!

Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien.
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

First snow

I’d forgotten the whiteness
as I looked at the heavy colours of autumn
and one morning the white was there before me.

I stood with astonishment, silenced.
On my face a soft flake resolved
into a cool scent,
and the peace of the white space
flowed into my soul like a liquor.

As if God had blanked out
a leaf of his Book of Life
written in autumn’s blood and gold
and opened a great white double page
where songs were written in winter sun’s
pale ray,
cool and beautiful,
and shaped like the star of a snow-crystal.

Ensi lumi

Olin unohtanut valkeuden
katsellessani syksyn raskaita värejä
ja eräänä aamuna ali valkeus edessäni.

Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.
Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale
viileäksi tuoksuksi,
ja valkean maiseman rauha solui sieluuni
kuin juoma.

Ikään kuin Jumala olisi elämänkirjastaan
kääntänyt piiloon
syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden
ja avannut suuren valkean aukean,
jolle talviauringon kalpealla säteellä
kirjoitetaan lauluja,
jotka ovat viileitä ja kauniita ja lumitähden
muotoisia.

From Sininen ovi (‘The blue door’, WSOY, 1926)

Morning song

I’ve been dreaming wonderfully,
wrapped in heaven’s stars,
I’ve woken to the shout of the sun
in my garden’s trees, still damp with dew.
A river runs down from black mountains –
its wilderness-scented ripples
laugh and rinse my limbs.

Oh, all you flowers, mine,
all you juvenile fruits
with juice bubbling
under translucent skin,
how beautifully you offer yourselves
to my gathering hand,
as if it were a sweet little god
one can’t resist.

Aamulaulu

Olen uneksinut ihanasti
taivaan tähtisen viitan liepeissä.
olen herännyt auringon huutoon
puutarhani kasteisissa puissa.
Mustilta vuorilta juoksee virta.
sen erämaatuoksuiset laineet
huuhtovat nauraen jäseneni.

Oi te kaikki kukkani,
oi te lapselliset hedelmät.
joiden mehu kuohuu
kuultavan kuoren alla.
miten kauniisti ojennutte
poimivaa kättäni kohden,
kuin olisi se suloinen, pieni jumala,
jota ei voi vastustaa.

White vases

Your simple tenderness
has filled my heart
with dawn’s dewed flowers.

Serious and good
you kneel before me.
Oh, don’t look at my eyes!

You’ve spoken wordsthat have come
to rest as a garland on my head.
It’s as if my room were sparkling
everywhere with slim white vases
filled with the brilliance of sunlight.

Don’t raise your fierce head now,
lest we hurt our hands
on shards of the little vases!

Valkoiset maljakot

Sinun yksinkertainen hellyytesi
on täyttänyt sydämeni
aamukasteisilla kukilla.

Väkevänä ja hyvänä
polvistut eteeni.
Oi, älä silmiäni katso!

Olet puhunut sanoja,
jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni.
On kuin huoneestani kaikkialta
loistaisivat ohuet valkoiset maljakot
auringonhohtoa täynnä.

Älä nosta rajua päätäsi nyt,
ettemme loukkaisi käsiämme
pienten maljakoiden sirpaleihin!

The fauns

Four young fauns
were lolling on blue heaps of clustered grapes.
Their guileless eyes
were deep in thought.
Staring severely at their hooves
they were pondering over the secret of life.

The forest was quiet and sweltering hot,
the sun burning like a blazing fire.
And one faun bounced among the others
to clear his clouded thoughts.

But an old faun slept
dangling his hairy legs in a spring
and smiled.
He was dreaming about the hot erotic nights
        of his youth.
But then a nippy nymph
frisked over the thinkers,
and when she laughed over her white shoulder
they yelped off after her.
And gave each other excruciating kicks
        as they ran.
But the crushed blue heaps of clustered grapes
let flow many a little sweet-smelling brook
        into the spring
where the old faun was cooling his feet.

Faunit

Neljä nuorta faunia
loikoi sinisillä rypälekasoilla.
Heidän yksinkertaiset silmänsä
olivat ajattelua täynnä.
He miettivät elämän salaisuutta
tuijottaen ankarasti kavioihinsa.

Metsässä oli hiljaista ja helteistä.
Aurinko paloi kuin tuliroihu.
Ja yksi fauneista hypähteli toisten lomitse
selvittääkseen huumaantuneita ajatuksiaan.

Mutta vanha fauni nukkui
karvaiset jalat lähteessä
ja hymyili.
Hän näki unta nuoruutensa kiivaista
     lemmenöistä.
Silloin ponnahti notkea nymfi
mietiskelijän ylitse,
ja nämä lähtivät ulvahtaen tavoittamaan
        häntä,
kun hän nauroi valkoisen olkansa yli,
ja potkivat kipeästi toisiansa juostessansa.
Mutta sinisistä rusentuneista rypälekasoista
valui monta pientä tuoksuavaa puroa
        lähteeseen,
jossa vanha fauni vilvoitteli jalkojansa.

From Maan laiturilla (‘On the Earth’s jetty’ WSOY, 1930)

Fairy story

At the water’s edge
on the wonderful robe of summer –
that’s happiness.
Shall I tell you a silly fairy story?

It was a white summer night
and there was a bees’ party.
With a buttercup in her curls
a yellow-veiled elf danced till she was dizzy
right up to dawn.
The honey was a delight to drink
and the night was too aromatic.
Now she’s asleep
in a chaffinch’s nest.
And the parent birds are a bit put out
and anxious,
as a very tiny leg
is near their most beautiful egg.

You’re not listening,
you’re just smiling with your ocean eyes.
My ocean god, stop the sun,
so this day will never be gone from us!

Satu

Veden partaalla
kesän ihanalla viitalla
on onnellista olla.
Kerronko sinulle päättömän sadun?

Valkeassa kesäyössä
oli mehiläisen pidot.
Leinikinkukka kiharoillaan
tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti
aina auringon nousuun.
Hunaja oli ihanaa juoda
ja yö oli liian tuoksuva.
Hän nukkuu nyt
peipposen peässä.
Ja pariskunta on hieman hämillään
ja pelkää,
sillä aivan pieni jalka
on lähellä kauneinta munaa.

Sinä et kuuntele sanojani.
katsot vain hymyilevin merensilmin.
Pysähdytä aurinko. merenjumalani.
jottei tämä päivä menisi meiltä!

From Paluu (‘Return’, WSOY, 1934)

Willow whistle

I’m no flag-waver
or eagle-hearted trailblazer
on your route to the morning land.
I’m a willow at the water’s edge
that the winds blow through
and the world’s rebel spirit
breaks a simple whistle from,
to play a tune
containing storm, pain, love
and a touch of dawn of day.

Pajupilli

En ole lipunkantaja,
en kotkansydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju.
jonka lävitse tuulet puhaltavat.
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän.
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta.

Over the river

Your death brings death’s shore
so wonderfully near,
sometimes between our hearts there’s the mere
flow of a narrow weir.

If I don’t look with my eye,
I see your tiny beckoning hand,
and shouting from shore to shore
I can play with you in the sand.

Perhaps you’ve a sun there
and a flowery avenue,
and perhaps your tiny feet get
a kiss from the evening dew?

What can I say? Words I’d no time for
sob out in a flood.
They were born with you – then I saw:
you’d gone from me for good.

It’s as if a cloud of drizzle
had passed across my eyes.
So now, good night, go to sleep now,
it’s time for my goodbyes.

Yli virran

Sinun kuolemas kuoleman rannan
niin ihanan lähelle tuo,
on välillä sydäntemme
vain virran kapea vuo.

Jos en silmillä katso, nähdä
käden pienen viittovan voin
ja rannalta rannalle huudellen
sinun kanssasi ilakoin.

Kenties on aurinko siellä
ja valkea kukkamaa
ja iltakasteelta suukon
kai pikkuiset jalkasi saa?

Mitä puhuisin? Nyyhkivät sanat,
joit’ en sanoa ehtinyt.
Ne syntyivät kanssas – silloin näin:
olit iäksi lähtenyt.

On niinkuin kostea pilvi
yli silmäini kulkenut ois.
Nyt hyvää yötä, nyt nuku,
minun täytyy palata pois.

Summer

The grass blades near my eyes, and my hands,
throb with my blood pulse.
My heart’s a shoreless ocean.
A wanderer’s blue sail flutters in the bright air.
From far away the waves bring a scented
      spume,
the froth of a sea of light is sighing in
      the bird cherries.

My body of throbbing dust,
earthed, penetrated by sun,
roots in the soil like a plant.
In the river of my arteries glide
germinating flowers,
paled stars,
the earth’s scented ball.

Kesä

Korret lähellä silmiäni, käsiäni
sykkivät vereni tähtiin.
Sydämeni on rannaton ulappa.
Vaeltajan sininen purje lepattaa heleydessä.
Aallot tuo kaukaa tuoksuvan vaahdon,
tuomissa sihajoi valomeren kuohu.

Ruumiini, sykkivä tomu.
maassa auringon lävistämänä
juurtuen multaan kuin kasvi.
Valtimoni virrassa soluu
versovat kukat.
kalvenneet tähdet,
maan tuoksuva pallo.

Bridge

Oh for a heart of unshakeable rock,
but I waver under my burden.

From all the ends of the earth
children’s terrorised hands grasp my hands,
the walls of my heart shake
at the agonised cry of the millions,
I, a lover of mankind,
tremble at the fact of birth,
because it’s the birth of suffering.

Oh to be as compelling as the sea,
to make my song fell the wall
that divides you from life’s
dawnland.
But I’m only a frail bridge
your road goes over.

Silta

Oi että sydämeni olisi horjumaton kallio,
mutta minä värisen taakkani alta.

Maailman kaikilta ääriltä
tarttuvat käsiini lasten pelokkaat kädet,
sydämeni seinät vavahtelevat
miljoonain tuskan huudosta,
minä, ihmisen rakastaja,
vapisen syntymän edessä,
koska se on kärsimyksen syntymä.

Oi että olisin väkevä kuin meri,
voisin kaataa laulullani muurin,
joka erottaa teidät elämän
päivännousumaasta.
Mutta minä olen vain hauras silta,
jonka yli tienne kulkee.

Summer in Sörnäinen

Your face, little brother,
is thin and sallow.
It’s summer now, the tarmac smells,
and the stone walls throw a shadow.
Very strained your breathing is –
the streetdust’s got to you.
Can you even dream up
what blossoming meadows and pastures
        might do?

Our part of town
is just for the poor:
to make city parks here
they were short of verdure.
The parks are over there.
where the houses stand empty
for summer, and the better folk are away
to their villas in the country.

Kesä Sörnäisissä

Sinun kasvosi. pikkuveli,
on laihat ja totiset.
Kesä on ja tuoksuu asfaltti,
luo varjon seinät kiviset.
Kovin ahtaasti hengitys kulkee,
kadun tomut ylles saat.
Edes uneksia voitko
mit’ on kukkaiset niityt ja haat?

On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.

From Pesäpuu palaa (‘The nesting tree is burning’, WSOY, 1942)

Winter night

The air tinkles like a glass bell:
the chinking of rime-frosted needles.
The road, a river set hard as steel,
curves under the blue shadows.

In the air’s ice-shine the houses
are silent boulders in freezing water.
Human life smoulders
waiting for sun
longing to burst into a living flame
through death’s glamorous
stiffening enchantment.

Talviyö

Ilma kilahtelee kuin lasikello,
helisee puitten huurreneulaset.
Hyytyneen teräsvirran lailla
kaartuu tie sinisten varjojen alla.

Talot, äänettömät lohkareet
ilman jääkuullossa kui hyisessä vedessä.
Ihmiselämä kytee
odottaen aurinkoa
tahtoen polttautua eläväksi liekiksi
läpi kuoleman, jähmettymisen
välkehtivän lumouksen.

Bridge of ice

You found a bridge across the winter,
a brittle ice-wreathed bridge.
Step softly, softly.
A slender rustle has spread
into the silvered forest –
it’s the bridge’s covert fracture.

Steps heavy with grief, you came
burdened with the weight of weeping.
Not that way, not that way.
Step softly, softly,
you can pass over.

With keen eagle eyes,
with a tearless, light heart
look beyond the mornings
at the sun’s thousand-oared quinquereme,
as it sails up the river of winter
igniting the bridge, the shores
in a glorious conflagration.

Jääsilta

Löysit sillan talven yli,
hauraan jääköynnössillan.
Astu hiljaa, hiljaa.
Hopealehtimetsään
on kiirinyt ohut risahdus,
sillan salainen murtuma.

Tulit murheenraskain askelin.
itkun painoa kantain.
Ei niin, ei niin.
Astu hiljaa. hiljaa,
voit päästä yli.

Kovin kotkansilmin,
sydämin kyyneleettömin, kevein
tähyä aamujen taakse
auringon tuhatsoutulaivaa,
kun se nousee talven virtaa
sytyttäen sillat, rannat
ihanaan paloon.

Translated by Herbert Lomas

Tags: